Yhteisöllisyyttä ja kohtaamisia SeAMKissa

Olen toiminut SeAMKissa matematiikan lehtorina lähes 20 vuotta. Miksi ihmeessä? Perussyy on luonnollisesti se, että menneisyyttä ei voi muuttaa, sillä olen aikoinaan tullut valituksi tehtävään. Käännetään siis sen sijaan katse nykyhetkeen ja tulevaan. Miksi en ole tänä aikana hakeutunut muualle vaan edelleen olen kaikkien näiden vuosien jälkeen saman työnantajan palveluksessa? Päivittäinen työmatkanikin on sentään yli 70 km yhteen suuntaan. Vastaus kysymykseen toki voi olla varsin yksinkertainen ja päivänselvä. Hankin miettimisaikaa tähän puuhaan avaamalla lukijalle hieman marraskuista taivaltani tässä työyhteisössä.

Marraskuun alussa sain olla mukana sähköisiin valintakokeisiin liittyvissä puuhissa. Näitä valintakokeita järjestetään pari kertaa vuodessa ja tuolloin suuri joukko ammattikorkeakouluväkeä kokoontuu yhteen tekemään asioita yhteisen tulevaisuutemme eteen. Mukana on toimijoita kaikista ammattikorkeakoulun toiminnoista ja kaikilta hierarkian tasoilta. Myös opiskelijat antavat oman, suorastaan välttämättömän panoksensa tähän suureen ponnistukseen. Noiden muutamien päivien aikana kohtaan hymyileviä kasvoja, näen nauravia silmiä, tunnistan jälleennäkemisen riemun. Yläviitosia paiskitaan ja vaihdetaan kuulumisia ja jaetaan kokemuksia. Valintakoepäivien ajaksi luotu Whatsapp-ryhmä laulaa pitkin päivää iloista sanomaa. Me teemme tätä yhdessä! Salivalvoja, järjestelmänvalvoja, käytävävalvoja, wc-assistentti, kahvinkeittäjä, atk-tuki ja heidän ohellaan moni muu, kaikki yhdessä yhteisen päämäärän eteen! Emme suinkaan lähetä raketteja avaruuteen, mutta teemme ehkä jotakin hienompaa, sillä hankimme opiskelijoita parhaaseen korkeakouluun Avaruuden pääkaupunkiin Seinäjoelle. Nämä päivät ovat monen mielestä vuoden parhainta aikaa työ- ja opiskeluyhteisössämme. Odotan jo innolla kevään valintakokeita!

Kun nämä valintakokeen kautta opiskelupaikan saaneet opiskelijat aloittavat opintonsa, kuinka itse kohtaan heitä arjessani?  Se tapahtuu nykyisin luokassa, työhuoneessa, Teamsissä, sähköpostin välityksellä tai Whatsapin kautta, jopa virtuaalimaailman välityksellä. Maailma on muuttunut tässä suhteessa aivan hurjasti verrattuna niihin parinkymmenen vuoden takaisiin aikoihin, jolloin lukujärjestyksen määräämä luokkatila oli käytännössä se lähestulkoon ainoa kohtaamispaikka. Mahdollisuudet yhteydenpitoon ovat kehittyneet valtaisasti ja ehdottomasti parempaan suuntaan. Opiskelijan ja opettajan keskinäinen välimatka on lyhentynyt melkoisesti, toteutettiin se opetus sitten lähi- tai etämuodossa.

Olen ottanut tavakseni käydä lähes joka päivä opiskelijakahvila Tsumpissa juomassa kupin kahvia ja ahmimassa pullan tai sämpylän. Seuraan samalla käytävällä vilistäviä opiskelijoita ja kollegoita. Tuossa kiiruhtaa pöytäni ohitse ilmeisesti toisen yksikön opettaja, jota en valitettavasti tunne?  Kaulassa heiluva henkilökortti paljastaisi jotakin, jos hänet pysäyttäisin karkealla tavalla. En tee sitä, sillä hänellä on selvästi kiire, mutta tervehdimme toisiamme silti. Entä keitä ovatkaan nuo opiskelijat, jotka lähes törmäsivät häneen rientäessään vastakkaiseen suuntaan? Tarkennan katsettani kohti käytävän toisella puolella sijaitsevan Opetusravintola Prikan ovea. Hymyilen muistellessani sitä, kuinka istuin joitakin vuosia sitten syömässä portugalilaisen opettajavieraan kanssa ja yritin korjata epätoivoisesti ja hienotunteisesti hänen väärinkäsitystään siitä, että olisin muka opiskellut Havaijilla matematiikan opettajaksi. Vieläkään en ymmärrä, kuinka onnistuin hänelle moisen mielikuvan luomaan. Asialle on kyllä naureskeltu monet kerran sen jälkeen.

Marraskuun lopussa vietettiin Seinäjoen ammattikorkeakoulussa Mielenterveysviikkoa teemana ”kohtaaminen”. Istuskelin tapani mukaan Tsumpissa parina aamuna, tällä kertaa estämässä kaamosmasennusta paikalle tuotujen kirkasvalolamppujen suosiollisella avustuksella. Väritin puuväreillä pöydällä olleen kortin kuvaa ja muistelin sitä, että omassa lähityöyhteisössänikin on värityskirja, jota en ole aikoihin tullut väritelleeksi. Onkohan kukaan muukaan muistanut sitä tehdä? Vaihdoin samalla ajatuksia korkeakoulupastorin ja opintopsykologin kanssa. Kiinnitin huomioni siihen, kuinka iloisesti ja mutkattomasti he toivottivat hyvät huomenet ohi rientäville ihmisille. Ehkä tällainenkin pieni arkiaamun huomio pysäytti silti monet ilman varsinaista tarvetta konkreettisesti pysähtyä? Muutama vanhempi opiskelija sentään jäi hetkeksi luokseni juttelemaan ja muistelemaan yhteisiä matematiikan kurssejamme. Kuinka arvokkaita ja elämää rikastuttavia nämä pienet arjen hetket ovatkaan! Muistijälki on jäänyt puolin ja toisin.

Olen ottanut tavakseni pyytää SeAMKin henkilökunnan jäseniä itselleni Facebook-kavereiksi erittäin matalalla kynnyksellä. Ei minun tarvitse heitä varsinaisesti edes tuntea, sillä riittää, että jossakin yhteydessä törmään heidän nimiinsä. En ole millään tavoin utelias ihminen, joka haluaisi sitä kautta päästä tunkeilemaan ihmisten arkielämän kuvioihin, mutta pidän näitä kontakteja itselleni tärkeinä. Ja ilmeisesti myös moni muu ajattelee kanssani samoin. On merkillistä, että olen tämän syksyn aikana vaihtanut hyvinkin syvällisiä ja henkilökohtaisia ajatuksia Messengerin välityksellä erään ammattikorkeakoulukollegan kanssa, jonka kanssa emme ole eläissämme kasvotusten edes kohdanneet, vaikka olemme jo todella pitkään olleet saman työnantajan palveluksessa. Molemminpuolinen kunnioitus, luottamus ja välittäminen on siitä huolimatta suurta. Ihmisen voi kohdata monella eri tavalla. Ehkä jopa halaamme, kun ensimmäisen kerran tapaamme?

Aivan marraskuun viimeisinä päivinä, itse asiassa vain muutama tunti sitten, pidettiin Teamsissä työpaja nimeltään ”Kohti yhtenäistä SeAMKia”, jossa keskusteltiin organisaatiomuutoksen vaikutuksista. Kuuden hengen pienryhmässä minä olin ainoa tekniikan edustaja, muut olivat liiketalouden ja sosiaalialan henkilöstöä. Keskustelu oli vilkasta ja keskinäinen arvostus ja yhteisöllisyyden kokemus oli varsin vahvasti läsnä tässä 20 minuutin mittaisessa lyhyessä sessiossa. Olin joukossa ainoa matemaatikko ja siksi kovin erilainen. Siitä huolimatta minut hyväksyttiin ihmisenä ihmisten joukkoon.

Totuuden hetki on koittanut. Minulle varattu palstatila loppui jo aikoja sitten. Nyt pitäisi kertoa vastaus siihen, miksi olen Seinäjoen ammattikorkeakoulun palveluksessa vielä näinkin pitkän ajan jälkeen? Minun on kuitenkin nostettava kädet pystyyn, sillä en minä ole osannut ratkaista tätä yhtälöä. Osaatko Sinä?

26.11.2021

Juhani Paananen
Seinäjoen ammattikorkeakoulu
lehtori